lauantai 19. toukokuuta 2012

Ransseenin Pete

Aluksi. Moltonmies ei varsinaisesti kokenut taideväristyksiä mutta silti piti Kansallisteatterin Tumman Veden Päällä-esityksestä. Olisikos kuitenkin ärsytyskynnys ollut liian matala miehellämme kun ainainen "skarppi hukassa" rassas biologista silmää eniten teknisten silmien touhuissa. Muuten esitys ja varsinkin sen muoto ylsi tasolle jota harvoin on nähty moltonmiehen serkkuverhojen rajaamilla esiintymislavoillamme.

Moltonmies palaa muistoissaan Mr Vertigo ja Fuerza Bruta esityksiin joista moltonmies sai taideväristyksiä niin että palosuoja-aine vaan pöllysi. Molemmissa tilaa käytettiin katsomiskonventioista poiketen sumeilematta uutta teatterikerronnan peltoa kasketen. Molemmat olisivat jääneet kokemuksena keskinkertaisiksi tai vaan peruslaadukkaiksi ilman tätä tilan käyttöä. Tumman Veden Päällä olisi tarvinnut myös jotain tällaista.

Isompi tila, siis vaikkapa halli, elokuvastudio, olisivat tehneet teokselle hyvää. Nyt teos oli ahdettu Kansallisteatterin Pienelle Näyttämölle kuin 50-luvun koulunäyttämölle. Kaikki moltonkunnia Kaija ja Heikki Sirenille mutta pystyykö heidän tilansa vastaamaan enää näihin nykyteatterin esitystarpeisiin. Teatteri muuttuu, muuttuuko tilat ja onko arkkitehtuuri ikuista? Ainakin molton on.

Ransseenin Peten tarina oli omakohtainen, koskettava kertomus repalaisesta uusioperheestä Keminmaalla 70-luvulla. Juopon ja paranoidisen väkivaltaisen poliisi-isän sekä sankarillisen äidin elämä lasten kanssa oli ahdistavaa ja paikoitellen vähän rasittavaa omakohtaista tilitystä joka ajoi tarinaa kohti ennalta arvattavaa loppua. Mummo ja pappa saivat moltonmiehen erikoismaininnan.