Fuckenheim

Nyt tuli muuten idea, saa käyttää.

Panostetaan kaikki luvatut varat museoon nimeltään Fuckenheim ja Helsingin kaupunginvaltuuston enemmistö painaa ylpeesti JAA nappia. Soinikin rupeis diggaileen Grahn-Laasosesta kun pääsis kansainvälisen ravikerhon myyjäisissä kertomaan "In vinland vii häv pränd njuu museum called Fukkenhaim!"

Aluksi modataan mustat rakennukset niiteillä ja tervalla. Ville Nisonen tukkuroi niittitoimituksen, Musta Paraati ehkä avajaisissa...oppaat olis nahkaisissa kansallispuvuissa...

Sisällössä olis kuitenkin aina UG-, DADA- ja surrealismikriisejä.

Aloitetaan Salvador Dali meets Reidar Särestöniemi aiheisella surrealistista lapintuskaa pursuavalla versiolla.

Kansainvälinen kiinnostus olisi taattu ja pieni itsetuntomme elpyisi kohisten.

Onnistuuhan se kyllä vain ME suomalaiset uskotaan omaan konseptiimme mutta voin kuulla jo päivittelypuolueen ohjelmajulistuksen jota sitten "me suomipallerot" tuetaan hiljaa hymisten.

Kansainvälisiä iltalypsykatseita blokattaisiin näillä tyypeillä.

Kumu eli kumistelua äänitaiteessa

Moltonmies pääsi käymään rakkaassa etelänaapureissa, eli Eestissä ja Virossa. Musta sielu meni innosta soikeena tsekkaamaan äänitaidenäyttelyä Kumuun eli Viron Taidemuseoon. Mutta joo, vähän tyypillisesti muutoin niin avoin moltonmieli joutui snadisti pettymään ääneen kun pyörittivät progebändien videoita vuodelta 1981 ja jotkut rokkifestarikin oli videon kanssa läskittämässä ohjelmistoa. Arvo Pärtin levykansikin oli lasivitriinissä, aika ohkasta on äänitaide Virossa ja Eestissä näemmä.

Moltonmies huomasi diggailevansa ääniveistoksia, installaatiota missä oli tilallinen ja esinelähtöinen näkemys yhdistettynä ajateltuun ääneen. Kannatti kuitenkin käydä tai oikeastaan aina kannattaa.

Muutenkin musta sielu meinas tummua entisestään kun yksi installaatioista ei ollut päällä. Ilmoitin puutteen ja 20 minuutin venailun rupesin taas venytteleen lain ja kansalaisoikeuden rajoja laittamalla ihan itse teoksen päälle. Vähän sieppas mutta olin taas niin kapinallinen.

Blondi palaa, Blonds are burning

Moltonmiehen musta sielu tunnustaa myös vaaleuden (jonkinlaisen) merkityksen esittävissä taiteissa. Juuri ja juuri suostun siihen että blondi voi esittää uskottavasti jotain, vaikkapa jorata alasti Mahtavien Moltoneiden edessä.

Kiasma-teatterissa vuonna 2000 esitetty Paula Tuovisen tanssiteos "Blondi" tulee äänestyksen jälkeen uudelleen esitettäväksi. Huomioitavaa on että tämä blondi toimi Teatterikorkeakoulun reksinä ennen siirtymistään Taideyliopiston varareksiksi.

http://vimeo.com/74377644

"Taide ei kuole koskaan"

Kaad dämit mummot! Nyt kutimet äkkiä takas kätösiin ja keinu pirullisesti pendeloimaan talvisodan hengessä.

Oikeineläminen, oikeintaiteilu. Taas ollaan määrittelyjen jänkhällä pelaamassa sitä universumin ensimmäistä, suurinta ja alkuperäistä suopotkupalloturnausta jossa voittaja saa palkinnoksi hatullisen tuoretta poliisihevosen lantaa. Hallelujah!

Tämä Tiina Lindforssin puhdasoppisuutta vaativa oikeintaiteilun oikaisuartikkeli herätti moltonmiehen meheviltä päivätorkuiltaan vaikka juurikin tiiatterin esityskausi alkaa olemaan lopuillaan ja moltonvarpaat kastetaan kohta Ruoppijärveen lillumaan.

"Taide ei kuole koskaan" oli väite, totuus ja otsikko. Eipä vissiin, onhan se varma ja kevyet mullat vaan sullekin.  Moltonmiehen musta sielu ymmärtää näitä tekijöitä jotka herääväät aina uudestaan ja uudestaan ylevään taide-aamuunsa mutta muut eivät vaan millään tahdo huomata sitä. On varmasti rankkaa olla lahjakas, sivistynyt ja hienostunut, mutta muut eivät vaan millään tahdo huomata sitä. Se nakertaa sielua, moltondiagnoosi lähestyy tässä mielensäpahoittajan-syndroomaa kuin Kummola euron kolikkoo.

Taidetta voi tehdä kuka vaan, miten vaan ja millä lailla vaan. Mutta ärsyttävintä tässä on se että tanssitaiteeksi nimitetään ihan mitä tahansa persheen heilutusta, nussimaliikkeitä, verkkareissa oleilua ja mordorkielen puhumista kun juuri päästiin establishmenttiin ja nyt nää kaikenpilaajat romuttaa mun laatutaiteen ylevyyden olemalla tahallaan huonoja.

Tsiisus sentään, kaiken maailman taidehiippailu hämärässä tulee nyt meidän laatubaletin kentälle kekkuloimaan, kutsuvat hiippailua jatsitanssiksi, moderniksi tanssiksi ja nykytanssiksi. Samaa naisvoimistelua kaikki tyyni. Paritanssit on vaan tylsää viihdettä ja mikä ..tun street dance?. Eivät millään usko vaikka aivan kaikki filosofit sanovat viisaasti toisin taiteesta.

Doctor ei ole sama kuin lääkäri (suom.huom.)

Sinänsä sivistyneeltä Moltonmieheltä puuttuu jokseenkin täysin krittinen suhtautuminen elokuviin joissa on joko sukellusvene tai edes yksi avaruusalus. Niissä on sitä jotain joka koskettaa Moltonmiehen palosuojattua kuosia, ne puhuttelee, niiden tarinat vievät mukanaan. Melkein saman statuksen saa merirosvoleffat koska merirosvoalukset muistuttaa etäisesti avaruusaluksia, liukuessan pläkässä äänettömästi meren äärettömyydessä.

John Carpenterin Dark Star on eräs lajityypin hupaisimmista suosikkeista. Työ on Carpenterin ensimmäisiä ja jotain jostain kertoo se että leffan budjetti ei ollut nolla dollaria vaan budjettia ei ollut ollenkaan. Tämä ei estänyt leffan erittäin kekseliäitä ratkaisuja toteutumasta ja Dark Star on edelleen merkittävä edelläkävijä mustan huumorin sci-fi klassikoissa. Hipit avaruudessa tuhoavat epästabiileja avaruudenkappaleita atomipommeilla ja aluksella tapahtuneessa onnettomuudessa tuhoutui koko vessapaperivarasto. Sääli ettei Carpenter palannut enää tähän lajityyppiin kuin ehkä osittain mutta Dan O'Bannon sen sijaan teki erittäin merkittävän uran eräänlaisena yleismiehenä elokuvien parissa. Rauha hänen sielulleen.

O'Bannonin nimeen törmäsin jälleen tänään Ridley Scottin Prometheus elokuvassa. Lopputeksteissä kredittejä jaettiin tälle Alien leffan käsikirjoittajalle. Hienoa! ja piiri pyörii.

Tulella on merkitys niin Prometheuksessa kuin Scottin aiemmassa Alien leffassa. Prometehus antoi myytin mukaan tulen ihmiselle lahjaksi ja Alienissä Griegin pahikset tottelevat ainoastaan tulta.

Dark Star leffa on kokonaisuuudessaan nähtävissä tässä:

pelle?

moltonmies ei ole ehtinyt päivittää tätä todella kiinnostavaa blogiaan puoleen vuoteen mutta nyt se alkaa taas.

Ransseenin Pete

Aluksi. Moltonmies ei varsinaisesti kokenut taideväristyksiä mutta silti piti Kansallisteatterin Tumman Veden Päällä-esityksestä. Olisikos kuitenkin ärsytyskynnys ollut liian matala miehellämme kun ainainen "skarppi hukassa" rassas biologista silmää eniten teknisten silmien touhuissa. Muuten esitys ja varsinkin sen muoto ylsi tasolle jota harvoin on nähty moltonmiehen serkkuverhojen rajaamilla esiintymislavoillamme.

Moltonmies palaa muistoissaan Mr Vertigo ja Fuerza Bruta esityksiin joista moltonmies sai taideväristyksiä niin että palosuoja-aine vaan pöllysi. Molemmissa tilaa käytettiin katsomiskonventioista poiketen sumeilematta uutta teatterikerronnan peltoa kasketen. Molemmat olisivat jääneet kokemuksena keskinkertaisiksi tai vaan peruslaadukkaiksi ilman tätä tilan käyttöä. Tumman Veden Päällä olisi tarvinnut myös jotain tällaista.

Isompi tila, siis vaikkapa halli, elokuvastudio, olisivat tehneet teokselle hyvää. Nyt teos oli ahdettu Kansallisteatterin Pienelle Näyttämölle kuin 50-luvun koulunäyttämölle. Kaikki moltonkunnia Kaija ja Heikki Sirenille mutta pystyykö heidän tilansa vastaamaan enää näihin nykyteatterin esitystarpeisiin. Teatteri muuttuu, muuttuuko tilat ja onko arkkitehtuuri ikuista? Ainakin molton on.

Ransseenin Peten tarina oli omakohtainen, koskettava kertomus repalaisesta uusioperheestä Keminmaalla 70-luvulla. Juopon ja paranoidisen väkivaltaisen poliisi-isän sekä sankarillisen äidin elämä lasten kanssa oli ahdistavaa ja paikoitellen vähän rasittavaa omakohtaista tilitystä joka ajoi tarinaa kohti ennalta arvattavaa loppua. Mummo ja pappa saivat moltonmiehen erikoismaininnan.